partakäkipaholainen "Be yourself; everyone else is already taken." - Oscar Wilde

Urheilija tekee aina kaiken väärin

Enpä haluaisi olla suomalainen urheilija. Se lienee paskamaisin ammatti koko maapallolla. Suomalainen urheilija tekee aina kaiken väärin. Me suomalaiset emme odota urheilijoiltamme menestystä. Me odotamme epäonnistumisia. Epäonnistumisen hetkellä me nousemme innostuneena sohvalta ja huudamme littutelevisiolle: ”Nonni, pitihän se arvata, ettei sillä pää kestä!”.  Haemme vaimonkin keittiöstä littutelevision eteen todistamaan mäkihyppääjän epäonnistumista  Holmenkollenin vaativissa tuuliolosuhteissa

 

Jos urheilijamme onnistuu suhtaudutaan siihen olan kohautuksella ja todetaan lakonisesti, että kyllä joku vielä ohi menee tai sitten vain toteamme, että olipa heikkotasoinen kilpailu. Jos jotain voitetaan niin se voitetaan väärin. Me kaikki muistamme miten Helenius voitti Chisoran väärin raskaansarjan nyrkkeilyottelussa muutama vuosi sitten.

 

Silloin harvoin kun suuri kansainvälinen voitto tulee niin sitä juhlitaan väärin. Jääkiekkoilijat juhlivat liikaa ja ralli- sekä formulakuskit vastaavasti liian vähän. Vuonna 2010 vuoden urheilijaksi valittu Minna Kauppi järkytti suomalaisia palkintogaalassa iloitsemalla julkisesti palkinnostaan. Kauppi riehaantui ja poseerasi valokuvaajille purren palkintoaan. Tästä suomalainen suunnistus ei ole toipunut vieläkään.

 

Pahinta kuitenkin on jos urheilija epäonnistuu työaikansa ulkopuolella. Meillä meinaan on kansallisromanttinen tai pikemminkin neuvostoliittolainen kuva urheilijoistamme. Vaadimme, että vapaa-ajallaankin urheilija edustaa. Hänen on oltava raitis, hyväntuulinen, avoin ja häneltä pitää löytyä viisaita ja oikeita mielipiteitä. Jos urheilija ei toimi näin tulee maamme nuorisosta selkärangattomia nilkkejä, narkkareita ja perverssejä pikkurikollisia. Syy rappioon ei ole koulun tai kodin vaan huonokäytöksisen urheilijan.

 

Kun uran päätyttyä urheilija tippuu tyhjän päälle tehdään hänestä narri. Häntä pilkataan ja ivataan. Kun alkoholisoitunut karpaasi tarvitsi tukea, vaikka vain pientä taputusta olkapäälle, kaadetaan hänen niskaansa paskaa kahmalokaupalla. Jos hänet pitäisi nostaa ojasta, otetaan hänestä kännykameralla kuva ja lähetetään se lehteen. Suomalainen urheilija onnistuu saamaan kansan puolelleen vasta kun hän siirtyy suorasäärisiin. Vasta sitten kun hän on juonut itsensä hengiltä, ampunut aivonsa olohuoneen seinälle tai ripustautunut köydenmutkaan voimme sanoa: ”Siinä oli muuten vähän perkeleen kova kaveri”. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

15Suosittele

15 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (15 kommenttia)

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Suomessa on paljon hyviä urheilijoita, mutta me odotamme heiltä liikaa ja liikoja.

Urheilu on hauskaa ja kannustettavaa, joten turha kiihkoilu sen ympäriltä on karsittava. Me asetamme valtavat paineet ja sitten petymme, ja urheiljalle säytämme syyn. Ei kiitos se peli on loputtava.

Kiitos hyvästä avauksesta.

Käyttäjän juhauronen kuva
Juha Uronen

Se oli siinä
Ei mitään lisättävää

Käyttäjän jaanapaju kuva
Jaana Paju

Pokaali ja pytty, miten vain.

Käyttäjän Ruoska kuva
tapani kalliokoski
Käyttäjän kyy kuva
Mark Andersson

Koko kannabis"kohu" johtuu vain median epätoivoisesta ja raadolliseksi muuttuneesta keskinäisestä kilpailusta. Kun ei ole mitään uutisoitavaa, tehdään tikusta asiaa, ja kärsijöinä ovat asianomaiset.

Median kilpailu aiheuttaa tolkuttomasti turhaa ja ylimääräistä työtä sen uhreiksi joutuneille, ja kaiken kruunaa se, että (yleensä tahtomattaan) median rahoittava yleisö kammetaan kummalliseen fiktiiviseen maailmaan, joka käsittää pääasiassa keinotekoista draamaa.

Ja tätä satumaailmaa väitetään sitten todellisuudeksi...

Käyttäjän SJPHKI kuva
Seppo-Juha Pietikäinen

Blogisi ansaitsee papukaijamerkin lehvien kera. Eilisen päivän tapahtumat -näin tulkitsen - lienevät kirvoittaneet värikkään sanavarastosi esille, jossa jopa sinivalkoisen radioäänen Paavo Noposen verbaalimonipuolisuus jää monin paikoin varjoon.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/paavo_nopose...

Käyttäjän veikkonen kuva
Veikko Sorvaniemi

Joo, muutamat eilisen päivän tapahtumat spekuloimisineen ja kommentteineen poksauttivat ketsuppipurkin korkin auki.

Itse en suinkaan ole tuon epäonnistumisen kannattamisen kultuurin ulkopuolella vaan jökötän keskellä sitä kuten suurin osa suomalaisista tekee. Esille tuo nurja asenteeni pääsee ainakin silloin kun Leijonat tiukan pelin loppupuolella saavat jäähyn. Päässäni tämä kääntyy niin että Leijonat eivät saa jäähyä vaan OTTAVAT sen ja sössivät teitenkin (taas) koko pelin. Sellaista talvisotahenkistä: "perkele tästä selvitään" -tsemppiä ei kovin usein esiinny, mutta onneksi sitä sentään silloin tälläin hetkellisesti esiintyy.

Ja kiitos palautteesta. Monenlaista palautetta olen elämäni aikana saanut, mutta mikään niistä ei ole ollut niin mieltälämmittävä kuin tämä sinun.

Teppo Nygren

Täytyy kyllä myös muistaa, ettei urheilija pääse edes nousemaan valokeilaan jos ei noudata urheilijalle tyypillistä kurinalaisuutta.

Urheilija on julkisuuden henkilö, ja mielikuva urheilijasta on että urheilija on rehti, rehellinen ja kurinalainen. Kun siitä poiketaan, niin soppa on valmis. kaikki julkisuuden henkilöt joutuvat olemaan jollakintavoin varpaillaan.

Me muut nautiskellaan vaan tuloksista ja haukutaan jos menee heikosti.
Se on urheilua seuraavallekkin endorfiinipläjäys jos tulee voitto kotiin ja pettymys jos jää pläjäys saamatta. Häviö on vähän niinkuin alkoholistilta olisi viinapullo pistetty piiloon.

Hyvä kirjoitus Veikko Sorvaniemeltä

Käyttäjän JussiKolehmainen kuva
Jussi Kolehmainen

Perisuomalainen kateus jyllää tässäkin asiassa. Meistä on hienoa jos tavallisten pulliaisten joukosta joku pääsee eteenpäin, mutta jossain vaiheessa havahdumme, että sehän tienaa enemmän kuin me.

Ehkä kansallisille sankareille ei enää ole tarvetta - ne kun kuitenkin lähtevät heti ulkomaille kun menestyvät. Eikä me tavalliset pulliaisetkaan taideta olla enää kovin suomalaisia: Emme siis tarvitse enää ketään uhoamaan puolestamme. Me on hävitty tää sota vaikka välillä tuleekin torjuntavoittoja.

Mutta kyllä osa urheilijoista ihan ansaitseekin kohtelunsa Mieleeni tulee eräskin 50-kiloinen lahtelaishyppääjä, joka ei uskalla lyödä kuin itseään pienempiä naisia.

Onneksi noita nuoria lupauksia nykyään viisataan muuhunkin kuin urheiluun, että eivät heti jäisi susien syötäväksi kun tippuvat pistesijoilta. Täällä Tampereellakin Urheiluakatemia tekee varsin ansiokasta työtä urheilun, opiskelun ja elämän yhteensovittamisessa.

En malta olla linkittämättä tähän Noora Toivon blogia mikä ainakin minut pysäytti ajattelemaan mitä se menestys on. No tämän kaiken unohdan heti kun lätkän MM-kisat alkaa ja Suomi häviää ensimmäisen ottelun.

http://nooratoivo.blogspot.fi/2012/08/aamulehti-15...

Mutta LOISTAVA kirjoitus Veikolta. Olisin varmaan itsekin sanonut asiat juuri noin, mutta en viittiny.

Käyttäjän veikkonen kuva
Veikko Sorvaniemi

En pitänyt kateutta varsinaisena motiivina epäonnistumisen kannattamiselle, mutta nyt kun asiasta mainitsit niin siinä saattaa olla jotain perää.

Jokainen varmaan on tavannut keskiolutkuppilassa sen horjuvan, hieman surkeanoloisen kaverin, joka tulee pyytämättä seuraan. Oltuaan hetken vaiti nostaa katseensa lattiasta ja kertoo: "Olisin kato määki voinu, mutta enmmää sitte kato..." Sama kaveri saattaa kokea, että jonkun toisen menestys on suoraan häneltä pois.

Lasse Askolin

Olen monasti tunnistanut itsessäni sen tuskansekaisen NAUTINNON, kun joku urheilun suurtoivoni onkin munannut oikein pahasti.
Kumma tunne, kuin makea ja suolainen yhdessä.
Viime kesänä moukarimies Söderberg - jo seitsemättä kertaa näytti, millaista ikävyyttä k.o. urheilulaji hänelle on.
Jäi vain ihmetyttämään, mikä aa hänet aina vain lähtemään suurkisoihin.
Ehkä jonkinlainen itsekidutuksen nautinto.
Kertaakaan en nole nähnyt Söderbergin iloitsevan heittoharrastuksestaan.
Mutta SÖDERBERG RIOON HEITTÄMÄÄN MITALEILLE!
Se on aitoa ja alkuperäistä suomalaista, kuin kansanedustaja Reijo Tossavainen keskustelemassa ammattijournalistien kanssa.

Käyttäjän velipesonen kuva
Veli Pesonen

Näin on asiat. Mutta onneksi Suomella on jalkapallomaajoukkue jonka esiintyminen on niin nihkeää että se nihkeydessään ylittää jopa suomalaisten sisäänrakennetun halpahalli-pessimismin tason. Sellainen on terapeuttista.

Suomalaisen urheilijan jälkeen toiseksi paskamaisin ammtti on Brasilian jalkapallomaajoukkueen valmentajan homma. Jos tulee voitto, se ei tulee tarpeeksi ylivoimaisesti. Jos se tulee tarpeeksi ylivoimaisesti, se ei tule tarpeeksi näyttävällä pelillä vaan tylsällä italialaisella rimpuilulla. Jos se tulee riittävän näyttävällä pelillä, huomautetaan että vastustajalla olikin huono päivä. Näihin asioihin syyllinen on Brasilian valmentaja eli hänellä ei ole mahdollisuutta osoittaa taitoaan mitenkään.

Käyttäjän mijaakko kuva
mikael jaakkola

Tuomas Kyrön tuoreessa kirjassa, jossa pohjoiset maat on sotkettu kansallisine piirteineen tykkänään, todetaan suomalaisuudesta (kirjassa ruotsalaisuudesta) osuvasti:

"kukaan ei ole toistaan parempa, vaan vertaistaan huonompa".

Sellainen on asenne täällä, ja heijastuu tietenkin myös kaikenlaiseen kilvoitteluun, joka silti on tärkeää.

Puheenaiheeseen liittyvää

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset